Puolimaratonschmaraton

Goodbye Sober Day!

Nyt se on takana, elämäni ensimmäinen puolimaraton ajalla 2:17. Sanoisin varmasti, että fiilis on mahtava, mutta makaan juuri sängyllä niin väsyneenä, että en oikein kykene minkäänlaisiin tunteisiin.

En ollut jotenkin osannut varautua siihen, että maratontapahtumatkin ovat tosiaan tapahtumia, joissa on kaikenlaista sälää ja yleisöä. Ensimmäiset kilometrit meni totutellessa siihen, että aivan tuntemattomat ihmiset tsemppaavat ja taputtavat reitin varrella. Aluksi se tuntui oudolta, mutta loppujen lopuksi siitä olikin yllättävän suuri apu!

Jo alkupuoliskolla huomasin, että sääreni ja penikat olivat jo lenkin alussa melko kipeät johtuen luultavasti Saksassa koetusta rasituksesta. Lähtö ei siis luvannut kovin hyvää. Reitti oli n. 10 kilometrin pituinen, ja ensimmäinen puolisko meni melko kivuttomasti. Toinen puolisko oli huomattavasti haastavampi, ei pelkästään sen takia, että jalat alkoivat olla jo hapoilla, vaan jostain syystä vasen hartiani alkoi vihoitella. Jestas sitä säteilevää kipua. Mistä sellainen voi johtua? Tietysti jostakin asentovirheestä tai hartioiden jännittämisestä, mutta mitä helvettiä nyt taas? Välillä piti ottaa muutama kävelyaskel ja venyttää kättä.

Reitti oli mukava, melko tasainen ja ruskan aikaan kauniskin, sää ihanteellinen. Ehdottomasti paras asia puolimaratonilla oli kuitenkin sitä varten koostamani soittolista. Joka kerta kun teki mieli luovuttaa ja ryhtyä kävelemään, sai iPodini piiskattua eteenpäin. Vai voisitko sinä pysähtyä - olit miten väsynyt tahansa - kun luureista raikaa "You Can't, You Won't And You Don't Stop!", (Beastie Boys) tai RUN DMC:n & Jason Nevinsin It's Like That?

Viimeiset noin kaksi kilometriä olivat tuskallisimmat. Olin vaan aivan loppu. Pistin väkisin jalkaa toisen eteen melko hitaasti, ja podin huonoa omaatuntoa siitä, että nyt jos koskaan pitäisi kirittää. Vaan kun ei pystynyt. Onneksi noihin aikoihin pärähti soimaan tämä kappale:



Voitte vaan kuvitella, miten tukalalta tuntui vääntää itsensä väkisin kohti maalia tämän soidessa taustalla. Etenkin biisin loppupuolella luulin hetken ajan olevani helvetissä. (Toisaalta onko se Helvetti nyt niin kovin paha, jos siellä soittaa Mike Patton?) Kun maali jo häämötti, heitti soittolista eteeni Rage Against The Machinen Know Your Enemyn, jonka voimilla päätin pinkoa väkisin maaliin tuplavauhtia. Ja siellä sitä sitten oltiin, mitali kädessä. Huh.

Uosu ja Räykky, tuoreet puolimaratoonarit.

Nyt putkirullaamaan ja hoivaamaan varpaitani, joista osa muuttui rundin aikana mustelmaiseksi ja verestäväksi. Kiitti kengät. Keväällä uudestaan?

Päivän matka: 21,1 km, 2 h 17 min
Päivän vinkki: Älä sekaannu ikinä energiageeliin (jota syödään). Ihan helvetin pahaa.

Saksalainen lenkki

Hallo, liebe volk!

Kirjoitin päivitystä pienissä punkkuhuuruissa viime lauantaina: 

Tänään juoksin sen 15 kilometriä. En oikeastaan tiennyt minne olin juoksemassa, mutta päätinpähän juosta jonnekin niin, että saman matkan takaisin tullessani mittari näyttäisi viittätoista kilometriä.

Lähdin siis juoksemaan lähistöltä löytynyttä tietä suoraan, tietämättä minne se meni. Koska ympäristö oli suoraan kuin Grimmin saduista, noudatin Hannun ja Kertun oppeja. En tosin tiputellut leivänmuruja kaduille, vaan pysähdyin ottamaan kuvia hyvistä maamerkeistä, joiden avulla muistaisin mistä olin juossut, jos eksyisin.

Lenkille lähteminen oli vaikeampaa kuin koskaan, johtuen siitä, etten onnistunut aluksi hommaamaan mukaani mitään, jolla mitata matkaa puhelimen verkon ollessa offline-tilassa. Onneksi älykäs perheenjäsen valisti minua siitä, että Sportstracker toimii myös offlinessa. Sillä siis mentiin, koska en osannut vieläkään nollata sykemittariani, sitä hiton paska-aparaattia, jonka toiminta on kaltaiselleni taliaivolle yhä liian monimutkaista. 

Itse lenkki oli todella miellyttävä, ja menee ehkäpä jopa kategoriaan euforialenkit. Suurin osa reitistä kulki tosiaan mitä idyllisimpien klassisten saksalaisten talokeskittymien, pikkukirkkojen ja muiden mukavien ohi, eikä lenkin miellyttävyyttä vähentänyt ainakaan se, että etenkin lenkin loppupuolella askel oli hyvin kevyt. Eli jotain hyötyä tästä juoksuharrastuksesta on ollut – se ei tunnu enää ollenkaan pahalta! Edes 15 kilometrin jälkeen. Siihen tottuu.

Myös lenkkeilysää suosi.

Lenkin mahdollisesti eksoottisin osio oli noin kilometrin pituinen täysin pimeä pätkä. Ainoana valaistuksena toimivat siis sekä ohi ajavat autot että taivaalla möllöttävä satumainen kuu. Jostain syystä mieleeni nousi ajatus siitä, että isä oli nähnyt Saksassa ihan vähän aikaa sitten suden jolkottelemassa tien yli. Oliskohan niitä täälläkin? Haistavathan ne tällaisen hikisen ihmisen jo kaukaa? Yritin siis älykkäästi räkiä ja yskiä mahdollisimman kovaa, jotta kaikki pelottavat sudet kaikkoaisivat tieltäni.

Siellä sitten hölkkäsin tien reunassa, tietäen, että näen toivottavasti pian katulamppuja. Ja niiden jälkeen alkoi alamäki, jonka olin kironnut lenkin alussa. Silloin se oli pitkä loiva ylämäki. Palatessa tunsin suorastaan lentäväni. Korvissa raikasi lempimusiikkini, taivaalla loisti kuu, ja juoksin niin kovaa, että yllätin itsenikin. Yleensä en jaksa sellaisia spurtteja. Jotain on siis tehty oikein.

Kotona odotti valmis ateria, venyttelytuokio ja monta lasillista punkkua. Näillä mennään puolimaratonille, eikä edes kauhistuta!

Väsyneet jalat ja palkinto-rotwein.

Päivän matka: 15 km, 1 h, 43 min
Päivän vinkki: Alun ylämäki on lopun alamäki, eli rehki aluksi, nauti lopuksi.

Aamulenkki

En ole koskaan ollut aamu-urheilun ystävä, mutta kun tänään tuli herättyä jo 7.15, niin päätin kipaista aamulenkillä. Otin samalla testiin ensimmäisen ihkaoman sykemittarini, jonka hankin eilen niinkin asiaan vihkiytyneestä kaupasta kuin Clas Ohlson.

Fashion, Styley. (Ai hitto miten korni biisi, pitäisköhän laittaa sekin juoksusoittolistalle?)

En vaan ymmärrä miten niin yksinkertaisesta asiasta voidaan tehdä niin monimutkainen. Sain jotenkuten mittarin näyttämään sykkeen, mutta mitään muuta hyötyä siitä ei sitten ollutkaan, sillä en saanut lukuisista yrityksistä huolimatta nollattua aika- ja matka-asetuksia, jotka olivat tietysti raksuttaneet jo hyvän tovin mittaria säätäessäni. Manuaali on lievästi sanottuna sekava, eli toivottavasti ehdin vielä konsultoida jotakuta tekniikkaneroa ennen reissuun lähtemistä. Säädön vuoksi luotin tälläkin lenkillä vanhaan kunnon puhelimeen ja Moves-appiin.

Sain myös päivitettyä vihdoin juoksusoittolistaani. Sykettä kohottava Leila K:n versio Ca Plane pour Moista teki Kulosaaren sillasta yhtä tuskaa, mutta selvisin siitä silti. Ihan täydellinen juoksubiisi, joka kiristää vauhtia väkisinkin. Vai voiko joku muka hölkkäillä tällaisen jumputuksen tahdissa vain matalilla sykkeillä? Bileissäkin tämä biisi räjäyttää aina pankin.

(Voi tosin olla, että puolimaratonin jälkeen en halua kuulla tätä biisiä enää ikinä.)

Muutenkin ajattelin koko lenkin ajan puolimaratonin soittolistaa - oliskohan hyvä idea, jos laittaisin vain hyviä biisejä n. 2 tunniksi ja 30 minuutiksi? Ja sitten jos tavoiteaikani ylittyisi, joutuisin kuuntelemaan vähän huonompia biisejä viimeiset (kuulemma kaikista tuskallisimmat) kilometrit. Tai sitten jotain hirveää skeidaa soittolistan loppupäähän? Ehkäpä juoksisin nopeammin, jos tietäisin joutuvani oman hidasteluni vuoksi kuuntelemaan Jare & VilleGallea. Vai ovatko vikat kilometrit jo niin kamalaa kuraa, ettei niistä selviä ilman lempibiisejään? 

Ja hei! Jos en saa tänä vuonna töitä, niin voinhan aina hakeutua tohtorikoulutettavaksi, tutkimusaiheenani "Hyvän ja paskan musiikin vaikutus juoksusuoritukseen. Tapaustutkimus musiikkitieteilijän valmistautumisesta puolimaratoniin". Hjuuuuh.

Päivän matka: 7,4 km, 43 minuuttia

Päivän vinkki: Leila K luureissa lisää nopeutta.

Juoksuklinikka

Terviset taas teilleb minu ystised! (Tervehdys Räihis-viroksi.)

Juu. Voisin aloittaa taas jaarittelulla siitä miten en ole päässyt juoksemaan, mutta en kai ole kellekään selittelyvelvollinen. Mitä nyt pidätte mua varmasti huonona juoksijana, ja mitä nyt sitä toki olisi voinut juosta enemmänkin. Mutta mutta, valitsin väärin, ja menin viime viikolla kuulkaas sellaiseen pumppiin, jossa reisilihakset ryskyivät niin, että menetin hetkellisesti kävelykykyni. Muutenkin elämä on tuntunut parin viimeisen viikon ajan melkoisen vaikealta, kun ei ole minkäänlaista rytmiä tai ylipäätään mitään varsinaista tekemistä. Mutta se on jo toinen stoori, joten pysytellään asiassa.

Puolimaratoniinhan on aikaa päivää vaille kaksi viikkoa, ja tänään iski ensimmäinen jännityskohtaus. Olin nähnyt ensin hienoa unta, jossa halasin Nick Cavea jonkin festarin bäkkärillä, mutta yhtäkkiä olinkin puolihereillä ja soimasin itseäni siitä, että en ole koskaan juossut kahtakymmentäyhtä kilometriä. Miksi en ole juossut? Kuinka voin luulla juoksevani sen parin viikon päästä, kun en ole koskaan juossut niin pitkään? Miksen ole valmistautunut paremmin? Mitä mä oikein kuvittelin? Mitä Nick Cavekin sanoisi?

Typerää. Puoliunessa sitä miettii kaikenlaista, joka selittyykin valveilla ollessa yhtäkkiä vallan helposti. (Ei varmaan tarvitse edes mainita miten hirveitä itsesyytöksiä, morkkiksia ja häpeän tunteita käyn aina läpi krapulassa ennen varsinaista heräämistä. Yäk.) Eli herättyäni muistin taas, että en ole juoksemassa saadakseni helvetin hyvää aikaa, vaan tarkoitukseni on vaan hoitaa homma. Mieluiten alle kahteen ja puoleen tuntiin, mutta jos ei niin ei. Sellainen oikein ideaali aika olisi 2h 20 min, ja jos se ei toteudu, niin voinhan aina yrittää uudestaan.

Mutta se siitä henkisestä puolesta, siirtykäämme fyysiseen puoleen ja edessä häämöttäviin exotischeihin seikkailuihin.

Eli tulin juuri äsken "juoksuklinikalta", jossa tunnin ja vartin aikana tehtiin tukevia harjoitteita, hiottiin tekniikkaa ja juostiin lyhyitä spurtteja nurmikentällä sekä ala- ja ylämäessä. Kuulemma kellään ryhmässä ei ollut vikaa askelluksessa, mikä oli helpottavaa kuulla. Olin nimittäin varma, että mulla on jokin askellusvika jonka syyseurauksena olen saanut nämä hieman eriskummalliset jalat. Kehitettävää tietysti löytyy: kuten arvelinkin, lantion asentoon pitäisi kiinnittää huomiota.

Sitten vielä jännittäviä uutisia, nimittäin 1) olen aloittanut puolimaraton-soittolistan koostamisen ja 2) viikonloppuna juoksen Saksassa. Aber ja, Deutsche exschotik! Raportoin siitä tuonnempana. Tavoitteena olisi juosta siellä n. 15-16 kilometriä, ja sitten valmistautuakin jo ensi viikon koetukselle lepäämällä, syömällä hyvin ja käymällä pilateksessa ja venyttelyssä.

Sitä ennen aion kuunnella repeatilla tän hetken teemabiisiä. Bis bald, Deutschland, ja in your face, elämä.

Päivän matka: Juoksuklinikan aikana kävelyä 2,7 km ja juoksua 2,1 km.
Päivän vinkki: Tankkaa kvinoaa! 

Pikkulenkit: Kahdeksikko

Noniin, nyt voin antaa yhden kantapään kautta opitun vinkin, joka kuuluu näin:

Älä lenkkeille, jollet ole syönyt tarpeeksi hiilareita!

Päätin vetäistä tänään pienen palauttelevan/ylläpitävän lenkin alkuviikon suorituksen jälkeen, sillä ensi viikolla tarkoituksena olisi pystyä juoksemaan 15 km. Tajusin kuitenkin vasta lenkkiä juostessani, ettei tänään ollut mennyt alas tarpeeksi ruokaa, joten energiatasot eivät olleet yhtään kohdillaan. Ei näin! Mutta siitäkin huolimatta juoksin vahingossa (nutturapäisen) kahdeksikon.

Eilen hankitut kompressiosukat tuntuivat mukavilta, mutta niidenkin viehätys meni siihen, että jouduin tsemppaamaan itseäni olemaan pysähtymättä.

Jotenkin epämiellyttävä lenkki. Sitäpaitsi, oli hirveä kiire Vain elämää -kisakatsomoon. KYLLÄ.

Päivän matka: 5,1 km, 33 minuuttia.
Päivän vinkki: Syö kunnolla äläkä lenkkeile juuri ennen Vain elämää -kisakatsomoa.

Euforialenkki #1

Ei, bloggailuintoni ei lopahtanut saman tien, en vain yksinkertaisesti ole päässyt juoksemaan. Ensin sain jonkin krampin/rasitusvammaa enteilevän paholaisen oikeaan pakaraani, ja sen jälkeen alkoi graduraivotus (ja uskokaa tai älkää, palautin sen jo yli viikko sitten). Tämä kostautui muutaman päivän kestäneenä flunssana, ja sen jälkeen eteeni tipahtikin yllättäen melko hektisiä tuotantohommia. Joo, just siinä tapahtumassa. Ei siis ehtinyt.

Toinen syy juoksemattomuuteeni oli se, etten enää uskaltanut juosta rasitusvamman pelossa tutuilla ja turvallisilla Reebokeillani. Siispä kun Hesarissa mainostettiin ilmaista askelanalyysia, marssin mainonnan uhrina Stadiumiin, ja hommasin synttärirahoillani uudet Asicsit. (Kiitos äiti, kiitos Räisky.) 

Ja tänään, kun olin hankkinut vielä elämäni ensimmäisen ja ihka oman juomapullovyön, oli välineurheiluharrastukseni tullut siihen pisteeseen asti, että sitä oli sitten lähdettävä juoksemaan. 

Kuin kaksi silmää. (Ei Sauronin.) 

Ja voi mikä lenkki se olikaan! 

Aluksi uudet kengät tuntuivat kamalilta. Aivan kuin jalassani olisi ollut kaksi narulla kiinnitettyä halkoa. Purin kuitenkin hammasta ja yritin unohtaa aina niin kevyet ja helpot Reebokini, ja yhtäkkiä huomasinkin olevani jo parin kilometrin päässä ja suorastaan lentäväni. Miten se tuntuikin niin helpolta!

Taisin juosta tänään muutenkin hieman omaa keskivertovauhtiani nopeammin, sillä 11,5 kilometrin tuntiin ja seitsemään minuuttiin sisältyi myös parit liikennevalopysähdykset, reitintutkiskeluhetket sekä tällaisen kuvan nappaaminen.

No kun oli vaan niin idyllistä. Auringonlaskulenkki, ah! Voisko joku vielä kävellä patonki kourassa vastaan ja tokaista, että Carpe Diem? Tai saisko tähän pari Paulo Coelho -sitaattia, kiitos!

Sitten vielä välineisiin ja lähestyvään puolimaratoniin: Mainitsinko jo miten hyvä keksintö se juomapullovyö oikein oli? No, ihan helvetin hyvä! Vaikka puolimaratonin reitin varrelta löytyykin vesipisteitä, niin luulenpa ottavani tämän mukaan ihan vain oman mielenrauhani takia. Lisäksi mun pitäisi vielä hoitaa itselleni ainakin kunnollinen soittolista ja sykemittari. Juoksubiisivinkkejä otetaan vastaan! (Etenkin hyviä räppibiisejä! Ei mitään Cheekiä vaan tyyliin Wu-Tang, NWA, The Roots, NAS, sitä rataa.) Ja siis h-hetki on sunnuntaina 12.10. Eli vain 26 päivää aikaa treenata ilman, että pakara ratkeaa ja polvi paukahtaa.

Tämä lenkki oli loppujen lopuksi ehkä yksi parhaista ikinä. Paluumatkalla alkoi olla jo niin hämärää, ettei kukaan toivoakseni päässyt todistamaan sitä miten jammailin musiikkini tahdissa, liikutin suutani hiphopin ja gangstarapin hokemien mukaan, napsuttelin sormiani ja kuvittelin olevani jokin paraskin peräkylän Beyoncé.

Päivän matka: 11,5 km, 1 h 7 min

Päivän vinkki: Mainosten uhri sykkii sukkelammin.

Huijauslenkit: Sauvakävelyllä korvessa

Saako tällaisesta edes kirjoittaa juoksublogiin?

No, oli miten oli, kävin sauvakävelyllä! Hahhahhaa. Matkalta bongattua:

Kurkia
Hirvikärpäsiä
Sikalan haju
Puolukoita
Sieniä
Soraa
Pari autoa

Olipas siis suoraan sanottuna helvetin jännittävää. Joku voi varmaan nyt lähettää mulle tuotepaketteja ja kutsuja kaikkiin VIP-tilaisuuksiin.

Päivän matka: 6,5 km, 1h 10 min
Päivän vinkki: Sauvojen kanssa on helppo venytellä.

Minilenkit: Juoksee kuolleiden kanssa

Olin taas eilen marinoitunut graduni kimpussa koko päivän aamupäivästä iltaan niin, että selkäkin alkoi jo krampata liiasta istumisesta. Oli siis aika käydä virvoittavalla happihyppelyllä!

Tämänkertainen lenkki ei luvannut kovin hyvää, kun huomasin iPodissani olevan akkua jäljellä enää vain nimeksi. Ja minähän en ilman musiikkia juokse. Epävakaa ja ailahtelevainen podini onneksi kesti kuin kestikin, ja hölkkäilin kohti Kalajoen kirkkoa.

Liekö syynä huonosti nukuttu yö, pään jumittanut gradun vääntö vai mikä – päässäni ei tuntunut liikkuvan yhtään mitään. Juoksin vaan eteenpäin, podista kaikui Life’s a bitch and then you die. Speaking of which, yhtäkkiä huomasin saapuneeni hautausmaalle. Tiesin, että omiakin sukulaisiani oli haudattu sinne vaikka millä mitoin, ja päätin, että nytpä niitä mennään sitten etsimään.

Hän toivotti tervetulleeksi hautausmaalle.

Kuulokkeet korvillani lähdin etsimään sukulaisiani, mutta yhtäkkiä edessäni seisoikin haudankaivaja (tai joku hautausmaan hoitaja, ei ylläolevassa kuvassa), joka tapitti minua niin pahaenteisesti, että ymmärsin poistua kävelyvauhtia takavasemmalle. En ollut ajatuskoomassani tajunnut, että niinkin elävällä toiminnalla kuin lenkkeilyllä ei tietenkään saa mennä häiritsemään kuolleiden rauhaa. Levätköön he siis rauhassa ja juoskoon meikäläinen vielä monen monta vuotta ennen kuin päädyn tuhkaksi.

Hautausmaakokemus vetikin sitten niin haudanvakavaksi, että luikin saman tien takaisin kämpille ja feilasin tavoitteeni aiempaa pidemmästä lenkistä. Suhteeni juoksemiseen on kuin onkin vielä puolimaratonin lähestyessäkin kaikkea muuta kuin haudanvakava.

Päivän matka: 4,7 km, 32 min

Päivän vinkki: Älä lenkkeile hautausmaalla.

Eksoottiset lenkit, osa 1: Paskanhajua ja suihku esi-isien tapaan

Hiphei, on aika ensimmäisen Räihiksen tossu -postauksen!

Idea juoksuaiheisesta blogista syntyi, kun löysin itseni jälleen keskeltä juoksulenkin, jossa ei oikeastaan ollut mitään järkeä, ja josta suunnittelin taas kirjoittavani kilometrin pituisen HeiaHeia-merkinnän. (Älkää huoliko, en kuulu niihin ihmisiin, jotka julkaisevat Facebookissa HeiaHeia-suorituksensa.)

Tänään yritin lähteä juoksemaan esi-isieni maisemissa Kaljajoella siinä kello seitsemän aikaan. Olin kirjoittanut graduani yli kahdeksan tuntia yhteen soittoon, eli läppärin ja tuolin väliin jumittunut takamukseni kaipasikin jo kunnon liikunta-annosta, vietinhän eilisenkin niinkin virkistävästi kuin istumalla junan penkissä yli kuusi tuntia ja mussuttamalla lohisalaatin lisäksi pussillisen Sirkus-aakkosia.

Kirmasin siis kohti minulle vielä melko tuntemattoman Kalajoen laitumia vasta pestyissä lenkkeilykamoissani. Olin pääsyt jo noin sadan metrin huomattavan matkan päähän sukuylpeyteni, maailman parhaan ja ainoan Räihäläntien™ kohdalle napsimaan otoksia tuosta ihka omasta tiekyltistäni, kun jostain ilmestyi tielleni rankkasade. Kehtasikin.

Ei auttanut muu kuin lampsia takaisin kämpille ja lainata isotädiltäni tyylikäs yli polven ulottuva kertakäyttösadetakki, ja lähteä uuteen kiitoon.

Räihisten eli Räihäläisten oma tie.

Jaksaa jaksaa, joo. Vähän taitaa vielä painaa viikonlopun ryyppyhurvittelut päällä, kun askel tuntuu ehkä tavanomaista raskaammalta. No mitäs helvettiä, taas hirveä rankkasade. Etenee, etenee, nyt ei pysähdytä.

Sitten se iskee. Pohjanmaan oma lamautusase, paskan haju. Nami! Siinä sitä sitten hölkkäilen eteenpäin euron sadeviitta ylläni, haistellen esi-isieni maiden, mantujen ja navettojen aromeja. Oi että! Kyllä teki gutaa. Jossain vaiheessa päätin kääntyä takaisin päin, ja loppulenkki menikin letkeästi kuunnellessa räppiä ja haistellessa sikojen paskaa. Kääntyessäni takaisin kohti Räihäläntietä, lähetti Ukkosenjumala Thor tai mikä lie sukulaisenperkele minulle vielä yhden rankkasateen juoksusuoritukseni kunniaksi.

Kyllä se on kova se Räyhälän eukko!

Päivän matka: 5,8 km, 40 min.
Päivän vinkki: Paskan haju motivoi juoksemaan nopeammin.