Nyt se on takana, elämäni ensimmäinen puolimaraton ajalla 2:17. Sanoisin varmasti, että fiilis on mahtava, mutta makaan juuri sängyllä niin väsyneenä, että en oikein kykene minkäänlaisiin tunteisiin.
En ollut jotenkin osannut varautua siihen, että maratontapahtumatkin ovat tosiaan tapahtumia, joissa on kaikenlaista sälää ja yleisöä. Ensimmäiset kilometrit meni totutellessa siihen, että aivan tuntemattomat ihmiset tsemppaavat ja taputtavat reitin varrella. Aluksi se tuntui oudolta, mutta loppujen lopuksi siitä olikin yllättävän suuri apu!
Jo alkupuoliskolla huomasin, että sääreni ja penikat olivat jo lenkin alussa melko kipeät johtuen luultavasti Saksassa koetusta rasituksesta. Lähtö ei siis luvannut kovin hyvää. Reitti oli n. 10 kilometrin pituinen, ja ensimmäinen puolisko meni melko kivuttomasti. Toinen puolisko oli huomattavasti haastavampi, ei pelkästään sen takia, että jalat alkoivat olla jo hapoilla, vaan jostain syystä vasen hartiani alkoi vihoitella. Jestas sitä säteilevää kipua. Mistä sellainen voi johtua? Tietysti jostakin asentovirheestä tai hartioiden jännittämisestä, mutta mitä helvettiä nyt taas? Välillä piti ottaa muutama kävelyaskel ja venyttää kättä.
Reitti oli mukava, melko tasainen ja ruskan aikaan kauniskin, sää ihanteellinen. Ehdottomasti paras asia puolimaratonilla oli kuitenkin sitä varten koostamani soittolista. Joka kerta kun teki mieli luovuttaa ja ryhtyä kävelemään, sai iPodini piiskattua eteenpäin. Vai voisitko sinä pysähtyä - olit miten väsynyt tahansa - kun luureista raikaa "You Can't, You Won't And You Don't Stop!", (Beastie Boys) tai RUN DMC:n & Jason Nevinsin It's Like That?
Viimeiset noin kaksi kilometriä olivat tuskallisimmat. Olin vaan aivan loppu. Pistin väkisin jalkaa toisen eteen melko hitaasti, ja podin huonoa omaatuntoa siitä, että nyt jos koskaan pitäisi kirittää. Vaan kun ei pystynyt. Onneksi noihin aikoihin pärähti soimaan tämä kappale:
Voitte vaan kuvitella, miten tukalalta tuntui vääntää itsensä väkisin kohti maalia tämän soidessa taustalla. Etenkin biisin loppupuolella luulin hetken ajan olevani helvetissä. (Toisaalta onko se Helvetti nyt niin kovin paha, jos siellä soittaa Mike Patton?) Kun maali jo häämötti, heitti soittolista eteeni Rage Against The Machinen Know Your Enemyn, jonka voimilla päätin pinkoa väkisin maaliin tuplavauhtia. Ja siellä sitä sitten oltiin, mitali kädessä. Huh.
 |
| Uosu ja Räykky, tuoreet puolimaratoonarit. |
Päivän matka: 21,1 km, 2 h 17 min
Päivän vinkki: Älä sekaannu ikinä energiageeliin (jota syödään). Ihan helvetin pahaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti