Puolimaratonschmaraton

Goodbye Sober Day!

Nyt se on takana, elämäni ensimmäinen puolimaraton ajalla 2:17. Sanoisin varmasti, että fiilis on mahtava, mutta makaan juuri sängyllä niin väsyneenä, että en oikein kykene minkäänlaisiin tunteisiin.

En ollut jotenkin osannut varautua siihen, että maratontapahtumatkin ovat tosiaan tapahtumia, joissa on kaikenlaista sälää ja yleisöä. Ensimmäiset kilometrit meni totutellessa siihen, että aivan tuntemattomat ihmiset tsemppaavat ja taputtavat reitin varrella. Aluksi se tuntui oudolta, mutta loppujen lopuksi siitä olikin yllättävän suuri apu!

Jo alkupuoliskolla huomasin, että sääreni ja penikat olivat jo lenkin alussa melko kipeät johtuen luultavasti Saksassa koetusta rasituksesta. Lähtö ei siis luvannut kovin hyvää. Reitti oli n. 10 kilometrin pituinen, ja ensimmäinen puolisko meni melko kivuttomasti. Toinen puolisko oli huomattavasti haastavampi, ei pelkästään sen takia, että jalat alkoivat olla jo hapoilla, vaan jostain syystä vasen hartiani alkoi vihoitella. Jestas sitä säteilevää kipua. Mistä sellainen voi johtua? Tietysti jostakin asentovirheestä tai hartioiden jännittämisestä, mutta mitä helvettiä nyt taas? Välillä piti ottaa muutama kävelyaskel ja venyttää kättä.

Reitti oli mukava, melko tasainen ja ruskan aikaan kauniskin, sää ihanteellinen. Ehdottomasti paras asia puolimaratonilla oli kuitenkin sitä varten koostamani soittolista. Joka kerta kun teki mieli luovuttaa ja ryhtyä kävelemään, sai iPodini piiskattua eteenpäin. Vai voisitko sinä pysähtyä - olit miten väsynyt tahansa - kun luureista raikaa "You Can't, You Won't And You Don't Stop!", (Beastie Boys) tai RUN DMC:n & Jason Nevinsin It's Like That?

Viimeiset noin kaksi kilometriä olivat tuskallisimmat. Olin vaan aivan loppu. Pistin väkisin jalkaa toisen eteen melko hitaasti, ja podin huonoa omaatuntoa siitä, että nyt jos koskaan pitäisi kirittää. Vaan kun ei pystynyt. Onneksi noihin aikoihin pärähti soimaan tämä kappale:



Voitte vaan kuvitella, miten tukalalta tuntui vääntää itsensä väkisin kohti maalia tämän soidessa taustalla. Etenkin biisin loppupuolella luulin hetken ajan olevani helvetissä. (Toisaalta onko se Helvetti nyt niin kovin paha, jos siellä soittaa Mike Patton?) Kun maali jo häämötti, heitti soittolista eteeni Rage Against The Machinen Know Your Enemyn, jonka voimilla päätin pinkoa väkisin maaliin tuplavauhtia. Ja siellä sitä sitten oltiin, mitali kädessä. Huh.

Uosu ja Räykky, tuoreet puolimaratoonarit.

Nyt putkirullaamaan ja hoivaamaan varpaitani, joista osa muuttui rundin aikana mustelmaiseksi ja verestäväksi. Kiitti kengät. Keväällä uudestaan?

Päivän matka: 21,1 km, 2 h 17 min
Päivän vinkki: Älä sekaannu ikinä energiageeliin (jota syödään). Ihan helvetin pahaa.

Saksalainen lenkki

Hallo, liebe volk!

Kirjoitin päivitystä pienissä punkkuhuuruissa viime lauantaina: 

Tänään juoksin sen 15 kilometriä. En oikeastaan tiennyt minne olin juoksemassa, mutta päätinpähän juosta jonnekin niin, että saman matkan takaisin tullessani mittari näyttäisi viittätoista kilometriä.

Lähdin siis juoksemaan lähistöltä löytynyttä tietä suoraan, tietämättä minne se meni. Koska ympäristö oli suoraan kuin Grimmin saduista, noudatin Hannun ja Kertun oppeja. En tosin tiputellut leivänmuruja kaduille, vaan pysähdyin ottamaan kuvia hyvistä maamerkeistä, joiden avulla muistaisin mistä olin juossut, jos eksyisin.

Lenkille lähteminen oli vaikeampaa kuin koskaan, johtuen siitä, etten onnistunut aluksi hommaamaan mukaani mitään, jolla mitata matkaa puhelimen verkon ollessa offline-tilassa. Onneksi älykäs perheenjäsen valisti minua siitä, että Sportstracker toimii myös offlinessa. Sillä siis mentiin, koska en osannut vieläkään nollata sykemittariani, sitä hiton paska-aparaattia, jonka toiminta on kaltaiselleni taliaivolle yhä liian monimutkaista. 

Itse lenkki oli todella miellyttävä, ja menee ehkäpä jopa kategoriaan euforialenkit. Suurin osa reitistä kulki tosiaan mitä idyllisimpien klassisten saksalaisten talokeskittymien, pikkukirkkojen ja muiden mukavien ohi, eikä lenkin miellyttävyyttä vähentänyt ainakaan se, että etenkin lenkin loppupuolella askel oli hyvin kevyt. Eli jotain hyötyä tästä juoksuharrastuksesta on ollut – se ei tunnu enää ollenkaan pahalta! Edes 15 kilometrin jälkeen. Siihen tottuu.

Myös lenkkeilysää suosi.

Lenkin mahdollisesti eksoottisin osio oli noin kilometrin pituinen täysin pimeä pätkä. Ainoana valaistuksena toimivat siis sekä ohi ajavat autot että taivaalla möllöttävä satumainen kuu. Jostain syystä mieleeni nousi ajatus siitä, että isä oli nähnyt Saksassa ihan vähän aikaa sitten suden jolkottelemassa tien yli. Oliskohan niitä täälläkin? Haistavathan ne tällaisen hikisen ihmisen jo kaukaa? Yritin siis älykkäästi räkiä ja yskiä mahdollisimman kovaa, jotta kaikki pelottavat sudet kaikkoaisivat tieltäni.

Siellä sitten hölkkäsin tien reunassa, tietäen, että näen toivottavasti pian katulamppuja. Ja niiden jälkeen alkoi alamäki, jonka olin kironnut lenkin alussa. Silloin se oli pitkä loiva ylämäki. Palatessa tunsin suorastaan lentäväni. Korvissa raikasi lempimusiikkini, taivaalla loisti kuu, ja juoksin niin kovaa, että yllätin itsenikin. Yleensä en jaksa sellaisia spurtteja. Jotain on siis tehty oikein.

Kotona odotti valmis ateria, venyttelytuokio ja monta lasillista punkkua. Näillä mennään puolimaratonille, eikä edes kauhistuta!

Väsyneet jalat ja palkinto-rotwein.

Päivän matka: 15 km, 1 h, 43 min
Päivän vinkki: Alun ylämäki on lopun alamäki, eli rehki aluksi, nauti lopuksi.

Aamulenkki

En ole koskaan ollut aamu-urheilun ystävä, mutta kun tänään tuli herättyä jo 7.15, niin päätin kipaista aamulenkillä. Otin samalla testiin ensimmäisen ihkaoman sykemittarini, jonka hankin eilen niinkin asiaan vihkiytyneestä kaupasta kuin Clas Ohlson.

Fashion, Styley. (Ai hitto miten korni biisi, pitäisköhän laittaa sekin juoksusoittolistalle?)

En vaan ymmärrä miten niin yksinkertaisesta asiasta voidaan tehdä niin monimutkainen. Sain jotenkuten mittarin näyttämään sykkeen, mutta mitään muuta hyötyä siitä ei sitten ollutkaan, sillä en saanut lukuisista yrityksistä huolimatta nollattua aika- ja matka-asetuksia, jotka olivat tietysti raksuttaneet jo hyvän tovin mittaria säätäessäni. Manuaali on lievästi sanottuna sekava, eli toivottavasti ehdin vielä konsultoida jotakuta tekniikkaneroa ennen reissuun lähtemistä. Säädön vuoksi luotin tälläkin lenkillä vanhaan kunnon puhelimeen ja Moves-appiin.

Sain myös päivitettyä vihdoin juoksusoittolistaani. Sykettä kohottava Leila K:n versio Ca Plane pour Moista teki Kulosaaren sillasta yhtä tuskaa, mutta selvisin siitä silti. Ihan täydellinen juoksubiisi, joka kiristää vauhtia väkisinkin. Vai voiko joku muka hölkkäillä tällaisen jumputuksen tahdissa vain matalilla sykkeillä? Bileissäkin tämä biisi räjäyttää aina pankin.

(Voi tosin olla, että puolimaratonin jälkeen en halua kuulla tätä biisiä enää ikinä.)

Muutenkin ajattelin koko lenkin ajan puolimaratonin soittolistaa - oliskohan hyvä idea, jos laittaisin vain hyviä biisejä n. 2 tunniksi ja 30 minuutiksi? Ja sitten jos tavoiteaikani ylittyisi, joutuisin kuuntelemaan vähän huonompia biisejä viimeiset (kuulemma kaikista tuskallisimmat) kilometrit. Tai sitten jotain hirveää skeidaa soittolistan loppupäähän? Ehkäpä juoksisin nopeammin, jos tietäisin joutuvani oman hidasteluni vuoksi kuuntelemaan Jare & VilleGallea. Vai ovatko vikat kilometrit jo niin kamalaa kuraa, ettei niistä selviä ilman lempibiisejään? 

Ja hei! Jos en saa tänä vuonna töitä, niin voinhan aina hakeutua tohtorikoulutettavaksi, tutkimusaiheenani "Hyvän ja paskan musiikin vaikutus juoksusuoritukseen. Tapaustutkimus musiikkitieteilijän valmistautumisesta puolimaratoniin". Hjuuuuh.

Päivän matka: 7,4 km, 43 minuuttia

Päivän vinkki: Leila K luureissa lisää nopeutta.