Juoksuklinikka

Terviset taas teilleb minu ystised! (Tervehdys Räihis-viroksi.)

Juu. Voisin aloittaa taas jaarittelulla siitä miten en ole päässyt juoksemaan, mutta en kai ole kellekään selittelyvelvollinen. Mitä nyt pidätte mua varmasti huonona juoksijana, ja mitä nyt sitä toki olisi voinut juosta enemmänkin. Mutta mutta, valitsin väärin, ja menin viime viikolla kuulkaas sellaiseen pumppiin, jossa reisilihakset ryskyivät niin, että menetin hetkellisesti kävelykykyni. Muutenkin elämä on tuntunut parin viimeisen viikon ajan melkoisen vaikealta, kun ei ole minkäänlaista rytmiä tai ylipäätään mitään varsinaista tekemistä. Mutta se on jo toinen stoori, joten pysytellään asiassa.

Puolimaratoniinhan on aikaa päivää vaille kaksi viikkoa, ja tänään iski ensimmäinen jännityskohtaus. Olin nähnyt ensin hienoa unta, jossa halasin Nick Cavea jonkin festarin bäkkärillä, mutta yhtäkkiä olinkin puolihereillä ja soimasin itseäni siitä, että en ole koskaan juossut kahtakymmentäyhtä kilometriä. Miksi en ole juossut? Kuinka voin luulla juoksevani sen parin viikon päästä, kun en ole koskaan juossut niin pitkään? Miksen ole valmistautunut paremmin? Mitä mä oikein kuvittelin? Mitä Nick Cavekin sanoisi?

Typerää. Puoliunessa sitä miettii kaikenlaista, joka selittyykin valveilla ollessa yhtäkkiä vallan helposti. (Ei varmaan tarvitse edes mainita miten hirveitä itsesyytöksiä, morkkiksia ja häpeän tunteita käyn aina läpi krapulassa ennen varsinaista heräämistä. Yäk.) Eli herättyäni muistin taas, että en ole juoksemassa saadakseni helvetin hyvää aikaa, vaan tarkoitukseni on vaan hoitaa homma. Mieluiten alle kahteen ja puoleen tuntiin, mutta jos ei niin ei. Sellainen oikein ideaali aika olisi 2h 20 min, ja jos se ei toteudu, niin voinhan aina yrittää uudestaan.

Mutta se siitä henkisestä puolesta, siirtykäämme fyysiseen puoleen ja edessä häämöttäviin exotischeihin seikkailuihin.

Eli tulin juuri äsken "juoksuklinikalta", jossa tunnin ja vartin aikana tehtiin tukevia harjoitteita, hiottiin tekniikkaa ja juostiin lyhyitä spurtteja nurmikentällä sekä ala- ja ylämäessä. Kuulemma kellään ryhmässä ei ollut vikaa askelluksessa, mikä oli helpottavaa kuulla. Olin nimittäin varma, että mulla on jokin askellusvika jonka syyseurauksena olen saanut nämä hieman eriskummalliset jalat. Kehitettävää tietysti löytyy: kuten arvelinkin, lantion asentoon pitäisi kiinnittää huomiota.

Sitten vielä jännittäviä uutisia, nimittäin 1) olen aloittanut puolimaraton-soittolistan koostamisen ja 2) viikonloppuna juoksen Saksassa. Aber ja, Deutsche exschotik! Raportoin siitä tuonnempana. Tavoitteena olisi juosta siellä n. 15-16 kilometriä, ja sitten valmistautuakin jo ensi viikon koetukselle lepäämällä, syömällä hyvin ja käymällä pilateksessa ja venyttelyssä.

Sitä ennen aion kuunnella repeatilla tän hetken teemabiisiä. Bis bald, Deutschland, ja in your face, elämä.

Päivän matka: Juoksuklinikan aikana kävelyä 2,7 km ja juoksua 2,1 km.
Päivän vinkki: Tankkaa kvinoaa! 

Pikkulenkit: Kahdeksikko

Noniin, nyt voin antaa yhden kantapään kautta opitun vinkin, joka kuuluu näin:

Älä lenkkeille, jollet ole syönyt tarpeeksi hiilareita!

Päätin vetäistä tänään pienen palauttelevan/ylläpitävän lenkin alkuviikon suorituksen jälkeen, sillä ensi viikolla tarkoituksena olisi pystyä juoksemaan 15 km. Tajusin kuitenkin vasta lenkkiä juostessani, ettei tänään ollut mennyt alas tarpeeksi ruokaa, joten energiatasot eivät olleet yhtään kohdillaan. Ei näin! Mutta siitäkin huolimatta juoksin vahingossa (nutturapäisen) kahdeksikon.

Eilen hankitut kompressiosukat tuntuivat mukavilta, mutta niidenkin viehätys meni siihen, että jouduin tsemppaamaan itseäni olemaan pysähtymättä.

Jotenkin epämiellyttävä lenkki. Sitäpaitsi, oli hirveä kiire Vain elämää -kisakatsomoon. KYLLÄ.

Päivän matka: 5,1 km, 33 minuuttia.
Päivän vinkki: Syö kunnolla äläkä lenkkeile juuri ennen Vain elämää -kisakatsomoa.

Euforialenkki #1

Ei, bloggailuintoni ei lopahtanut saman tien, en vain yksinkertaisesti ole päässyt juoksemaan. Ensin sain jonkin krampin/rasitusvammaa enteilevän paholaisen oikeaan pakaraani, ja sen jälkeen alkoi graduraivotus (ja uskokaa tai älkää, palautin sen jo yli viikko sitten). Tämä kostautui muutaman päivän kestäneenä flunssana, ja sen jälkeen eteeni tipahtikin yllättäen melko hektisiä tuotantohommia. Joo, just siinä tapahtumassa. Ei siis ehtinyt.

Toinen syy juoksemattomuuteeni oli se, etten enää uskaltanut juosta rasitusvamman pelossa tutuilla ja turvallisilla Reebokeillani. Siispä kun Hesarissa mainostettiin ilmaista askelanalyysia, marssin mainonnan uhrina Stadiumiin, ja hommasin synttärirahoillani uudet Asicsit. (Kiitos äiti, kiitos Räisky.) 

Ja tänään, kun olin hankkinut vielä elämäni ensimmäisen ja ihka oman juomapullovyön, oli välineurheiluharrastukseni tullut siihen pisteeseen asti, että sitä oli sitten lähdettävä juoksemaan. 

Kuin kaksi silmää. (Ei Sauronin.) 

Ja voi mikä lenkki se olikaan! 

Aluksi uudet kengät tuntuivat kamalilta. Aivan kuin jalassani olisi ollut kaksi narulla kiinnitettyä halkoa. Purin kuitenkin hammasta ja yritin unohtaa aina niin kevyet ja helpot Reebokini, ja yhtäkkiä huomasinkin olevani jo parin kilometrin päässä ja suorastaan lentäväni. Miten se tuntuikin niin helpolta!

Taisin juosta tänään muutenkin hieman omaa keskivertovauhtiani nopeammin, sillä 11,5 kilometrin tuntiin ja seitsemään minuuttiin sisältyi myös parit liikennevalopysähdykset, reitintutkiskeluhetket sekä tällaisen kuvan nappaaminen.

No kun oli vaan niin idyllistä. Auringonlaskulenkki, ah! Voisko joku vielä kävellä patonki kourassa vastaan ja tokaista, että Carpe Diem? Tai saisko tähän pari Paulo Coelho -sitaattia, kiitos!

Sitten vielä välineisiin ja lähestyvään puolimaratoniin: Mainitsinko jo miten hyvä keksintö se juomapullovyö oikein oli? No, ihan helvetin hyvä! Vaikka puolimaratonin reitin varrelta löytyykin vesipisteitä, niin luulenpa ottavani tämän mukaan ihan vain oman mielenrauhani takia. Lisäksi mun pitäisi vielä hoitaa itselleni ainakin kunnollinen soittolista ja sykemittari. Juoksubiisivinkkejä otetaan vastaan! (Etenkin hyviä räppibiisejä! Ei mitään Cheekiä vaan tyyliin Wu-Tang, NWA, The Roots, NAS, sitä rataa.) Ja siis h-hetki on sunnuntaina 12.10. Eli vain 26 päivää aikaa treenata ilman, että pakara ratkeaa ja polvi paukahtaa.

Tämä lenkki oli loppujen lopuksi ehkä yksi parhaista ikinä. Paluumatkalla alkoi olla jo niin hämärää, ettei kukaan toivoakseni päässyt todistamaan sitä miten jammailin musiikkini tahdissa, liikutin suutani hiphopin ja gangstarapin hokemien mukaan, napsuttelin sormiani ja kuvittelin olevani jokin paraskin peräkylän Beyoncé.

Päivän matka: 11,5 km, 1 h 7 min

Päivän vinkki: Mainosten uhri sykkii sukkelammin.