Arvon herrasväki! Mitä syvimmät pahoitteluni siitä, että huijasin teitä taas. Minä olen kuin olenkin juossut (useampaankin otteeseen salilla juoksumatolla ja kerran ihan ulkona pakkasessakin), mutta jotenkin siinä juoksumatossa ei ole vain sellaista fiilistä, jotta tänne asti kehtaisi tulla kirjoittelemaan. Siispä kerron nyt teille lyhyesti viimeisimmästä ulkoilmalenkistäni, joka tapahtui jälleen samoissa maisemissa kuin viimeksikin ulkomailla juostessani, eli saksanmaalla.
Asiat ovat muuttuneet viimekertaisesta sen verran, että täällä on yksi uusi ihminen, jonka ympärillä kaikkien meidän elämämme pyörii. Näin ollen voin kertoa käyneeni tänään vaunukävelyllä (11,2 km), ja huomenna olisi tarkoitus ottaa uusi kierros. Ei ehkä noin pitkä, mutta kuitenkin. Pakarat ja takareidet huutavat yhä armoa.
No, sitten itse asiaan, eli siihen juoksulenkkiin. Tällä kertaa päätin lähteä umpimähkään juoksemaan talon vieressä sijaitsevalle metsäpolulle. Tämä osoittautui huonoksi ideaksi. Maasto oli täynnä risuja, mutaa ja liian epämääräisiä polkuja ja äkillisiä korkeuden vaihteluita. Juoksin siis takaisin päin, jotta pääsin puikahtamaan edelliselle reitilleni.
 |
| Na-ah. |
Muistikuvani tästä viimeisimmästä 15 kilometrin lenkistä olivat hyvinkin ruusuiset. Silloin treenasin puolimaratonille, ja tämä oli viimeinen treenini ennen itse koitosta. Kuvittelin, että minä näillä muutamien kilometrien rykäisyilläni ja salijuoksuillani voisin lähteä taas samanlaiseen nousukiitoon, mutta luulot otettiin aika pian pois.
Jotenkin se askel ei vain kulkenut. Tuntui raskaalta. Tavallaan olisin halunnut juosta, mutta jokin sisäinen ääni sanoi, että älä nyt vaan ala suorittaa, vaan kuuntele tuntemuksiasi. Käännyin siis takaisin jo useita kilometrejä ennen suunnittelemaani reittiä ja vedin maailman jyrkimmän ylämäenkin (jonka päällä siskoni talo sijaitsee) kävellen. Olin sydärin partaalla.
Suihkussa sitten alkoi tuntua kummallista painetta polvien yläpuolella. Paikassa, jossa mulla ei ole ikinä ollut mitään kipuja. Venyttelin ja hieroin polvia, ja olin varma, että tämä oli nyt tässä, että nyt mä ne polveni sitten viimeinkin rikoin. No, näin pari päivää jälkeenpäin voin sanoa, että eivät ne rikki menneet, mutta olipa hyvä, että kuuntelin järkeäni, enkä lähtenyt väkisin repimään kohti sitä 15 kilometriä. Olisi voinut tulla pahempaakin jälkeä. Lisäksi sain jälleen jonkin ihmeen kovan kiristyksen oikeanpuoleiseen hartiaan, todella sama tunne kuin puolimaratonin jälkeen.
Onneksi mulla on nyt ihan fysioterapeutin määräämä kotiläksy: pitää tehdä päivittäin mulle erikseen määrättyjä takareisien, pakaroiden ja pohkeiden venytyksiä. Näiden jonkinasteinen laiminlyöminen on luultavasti aiheuttanut hankaluuksia alaselän, lantion ja sitä kautta yläselän (ja voisiko olla tuon hartiankin?) kanssa.
Tällainen paska ja viimeistelemätön ajatuksenvirtapostaus tuli, mutta hälläväliä, paska ja viimeistelemätön oli viimeisin lenkkikin.
Päivän matka: 6 km, 50 min
Päivän vinkki: Kun suksi ei luista, se ei luista.
