Minilenkit: Juoksee kuolleiden kanssa

Olin taas eilen marinoitunut graduni kimpussa koko päivän aamupäivästä iltaan niin, että selkäkin alkoi jo krampata liiasta istumisesta. Oli siis aika käydä virvoittavalla happihyppelyllä!

Tämänkertainen lenkki ei luvannut kovin hyvää, kun huomasin iPodissani olevan akkua jäljellä enää vain nimeksi. Ja minähän en ilman musiikkia juokse. Epävakaa ja ailahtelevainen podini onneksi kesti kuin kestikin, ja hölkkäilin kohti Kalajoen kirkkoa.

Liekö syynä huonosti nukuttu yö, pään jumittanut gradun vääntö vai mikä – päässäni ei tuntunut liikkuvan yhtään mitään. Juoksin vaan eteenpäin, podista kaikui Life’s a bitch and then you die. Speaking of which, yhtäkkiä huomasin saapuneeni hautausmaalle. Tiesin, että omiakin sukulaisiani oli haudattu sinne vaikka millä mitoin, ja päätin, että nytpä niitä mennään sitten etsimään.

Hän toivotti tervetulleeksi hautausmaalle.

Kuulokkeet korvillani lähdin etsimään sukulaisiani, mutta yhtäkkiä edessäni seisoikin haudankaivaja (tai joku hautausmaan hoitaja, ei ylläolevassa kuvassa), joka tapitti minua niin pahaenteisesti, että ymmärsin poistua kävelyvauhtia takavasemmalle. En ollut ajatuskoomassani tajunnut, että niinkin elävällä toiminnalla kuin lenkkeilyllä ei tietenkään saa mennä häiritsemään kuolleiden rauhaa. Levätköön he siis rauhassa ja juoskoon meikäläinen vielä monen monta vuotta ennen kuin päädyn tuhkaksi.

Hautausmaakokemus vetikin sitten niin haudanvakavaksi, että luikin saman tien takaisin kämpille ja feilasin tavoitteeni aiempaa pidemmästä lenkistä. Suhteeni juoksemiseen on kuin onkin vielä puolimaratonin lähestyessäkin kaikkea muuta kuin haudanvakava.

Päivän matka: 4,7 km, 32 min

Päivän vinkki: Älä lenkkeile hautausmaalla.